Lopulta olemme kuitenkin yksin

Öisin lempipuuhaani nukkumisen ohella on huoneeni isolla ikkunalla istuminen. Laitan jotain lämmintä päälle, kuulokkeet korville ja uppoudun ajatuksiini. Joskus taivaalla näkyy ukkospilviä ja salamoita, joskus tähtiä.

Siinä istuessani jään pohtimaan kaikkea mitä en päivän aikana ole vielä ehtinyt käymään päässäni läpi. Kai se on jotenkin terapeuttista ja ihan hiton rauhoittavaa. Vaikka viime aikoina olen tunnustanut olevani aika ihmisriippuvainen, niin siinä istuessani muistan myös miten toisinaan on hyvä olla yksin.

Siispä päätin että tänään pysähdyn ihan yksin johonkin kahvilaan, istun ikkunapöytään ja vuorotellen luen kirjaa ja katselen ohikulkevia ihmisiä. En muista milloin olisin viimeksi juonut kahvini yksin, enkä muista milloin olisin viimeksi uppoutunut lukemaan kirjaa. 

Mun ympärille on keräytynyt ihan hirveästi erilaisia ihmisiä ja samalla on tietenkin syntynyt yhtä monta erilaista ihmissuhdetta. On ihmisiä, joista en tunnu tietävän vielä tarpeeksi ja sitten on niitä, joista välillä tunnun tietäväni jo liikaa. Niin naurettavalta kuin se mulle kuulostaakin, niin nää ihmiset mun elämässä tekee mut ihan hirveän onnelliseksi. Parin vuoden takainen yksinäisyydestään nauttiva minä suorastaan järkyttyisi siitä millainen musta on tullut. 

Oon vahvasti sitä mieltä että jokainen ihmissuhde tässä elämässä opettaa jotain. Kaikki ne kasvattaa sua ihmisenä, ihan vaan senkin takia että mun mielestä jokaiselta ihmiseltä itseltään oppii aina jotain uutta. Tai ainakin mä? En sitten tiedä onko tää vaan mun päässä. 

Haluaisin kirjoittaa niin paljon tarinoita elämästäni ja kohtaamisista kesällä. Olen kokenut niin huikean hienoja hetkiä, syvällisiä keskusteluja, outoja sattumuksia, hassuja tilanteita ja ikimuistoisia päiviä. 

Mutta ehkä joku toinen kerta, nyt pääpointtini oli kuitenkin tulla kertomaan ikkunalla syntyneitä ajatuksiani, siitä siis miten hyvä on joskus rauhoittua kotiin ja antaa ajatusten laukata musiikin pauhatessa. Ihmiset ympärillämme tekee meistä osaksi sen keitä olemme, mutta mun on ainakin hyvä muistuttaa itseäni välillä että hei, lopulta olemme kuitenkin yksin.