2015/02/25

Koti tuntuu toisinaan maailman parhaalta paikalta ja toisinaan sen tyhjät seinät ahdistaa liikaa.
Siellä voin kulkea reikäisessä vanhassa t-paidassa hiukset likaisina ja laulaa liian kovaa typeriä rakkauslauluja naapureiden iloksi. Voin juoda viiniä rumalla muovimatolla maaten ja laittaa silmät kiinni pelkäämättä. Toisinaan voin viettää päiviä sängyssä maaten ja tuijottaen joko kattoa tai tietokoneen ruutua. Mun huoneen patteri ei lämpeä ollenkaan, mutta sekään ei haittaa jos raahaan peittoni kuivausrumpuun hetkeksi pyörimään. Sellaisiin lämpimiin peittoihin kääriytyminen aiheuttaa syvällä mun sisällä niin suurta lämpöä, että välillä tekisi mieli itkeä. 
Kotona voin elää kuin kaatopaikalla tai sitten voin aina järjestellä ja siivota mieleni mukaan. Kukaan ei voi huomauttaa oudoista tavoistani, kuten siitä miten ulos lähtiessäni saatan pukea kengät jalkaan jopa tuntia ennen kuin poistun ovesta. Voin kuunnella salaa rakastamiani kappaleita ja tanssia alusvaatteissani pitkin asuntoa. 

Ja silloin kun seinät kaatuvat päälle ja kotona oleminen tuntuu vaikealta, voin aina lähteä. Kun lähden, voin aina palata. Se on yksi asia jota kodissa rakastan, nimittäin sinne palaaminen. Kotini ei katoa minnekkään, vaikka minä hetkeksi unohtaisinkin sen olemassaolon ja seikkailisin muualla.

2015/02/07

Stay the same

Välillä musta tuntuu että vuodet vaan toistaa itseään. Ei todellakaan yksityiskohtaisesti tai kaikkine tapahtumineen niinkään, mutta jollain helvetin ärsyttävällä tavalla kuitenkin. 
Viime tammikuussa kirjoitin tänne ikävöiväni enemmän itseäni kuin sinua, kirjoitin että tänä vuonna haluan rakastaa itseäni enemmän. Ja nyt vuosi takaperin, en todellakaan ikävöi sinua enää ollenkaan, en ikävöi mitään enkä ketään. Paitsi edelleen itseäni. Kaikki tiet vievät tähän tunteeseen. Kaikki ne epäonnistuneet ihmissuhteet saa mut tuntemaan näin. Ja mua kyllästyttää.

Vuonna 2014 onnistuin kyllä ihastumaan itseeni syvemmin kuin kehenkään muuhun, mutta jostain syystä olen silti taas tilanteessa, jossa haluan luvata itselleni enemmän kuin muille. 
En halua olla riippuvainen kenestäkään, enkä oikeastaan edes ole. Mutta kerta toisensa jälkeen tulee joku, jolle ehkä haluaisin antautua kokonaan ja välillä yrittää rakastaa muitakin kuin itseäni. Mutta koska kaikki kiertää kehää, sitä päivää ei vielä ole näkynyt. Kaikki ehtii sortua alas ennen aikojaan.
Ja joka ikinen kerta lupaan itselleni etten sorru mukana, että olen vahvempi kuin kaikki ne lavasteet jotka mun ympäriltä kaadetaan. Siinä on yksi lupaus, jonka onnistun yleensä edes osaksi pitämään. Sillä minä olen vahvempi. Tälläiseksi kuoppainen elämäni on minut muovannut. 

Tää on varmaan ylivoimaisesti yksi kliseisimmistä teksteistä, jota olen ikinä raaskinut julkaista. Ja voin kertoa että luonnoksista löytyy aika hiton monta oksettavan samantapaista tekstiä. Tätä mä vaan olen, tätä mun elämä toisinaan on. Eikä mulla just nyt tässä hetkessä ole pienessä pääkopassani muuta tarjolla. Tulevan viikon tai kaksi aion luultavasti märehtiä ja murehtia itseni väsyksiin, mutta jos vuodet todella toistavat itseään, ei mene kauaa kunnes päädyn taas hymyilemään ratikan ikkunasta itsekseni. Ja kohta minä sulatan kuoreni kaiken lumen mukana, herään kevääseen ja kaikkeen siihen hyvään mitä tää kaunis maailma pitää sisällään.